Ajatuksia

Meinasin laittaa tämän tuonne kommenttilootaan, mutta sitten ajattelin tehdä tästä oman juttunsa.
Tämä taitaa nyt olla sitä päiväkirjamaista kuuluisaa tilitystä :)
Nyt on aikaa kulunut äitini kuolemasta ja miulla on ollut aikaa miettiä asioita.
Koko viime vuosi ja vähän edellistäkin oli todella rankka. Äitini sairastui, eikä kukaan tiennyt mistään mitään. Sitten yhtäkkiä tokaistiin, että tälläinen sairaus on, mistä ei mitään juurikaan tiedetä ja elinaikaa on 2-3 vuotta.
Ihminen, joka on koko elämänsä ollut perusterve, ahkera, iloinen ja touhukas, joutuu yhtäkkiä kasvokkain kuoleman kanssa. Samoin koko lähipiiri.
Jonkinlaista luopumistyötä tehtiin koko tämä aika, samalla takerruttiin toivoon ja odotettiin ihmettä. Ja mie takerruin tuohon kolmeen vuoteen, tunnustan.
Sitä kesti sitten 1v 4kk, tarkalleen. Koko tämän ajan äiti meni aina vaan huonompaan kuntoon ja lopulta oli täysin vuodepotilas. Onnellista siinä oli, että hän sai enimmäkseen olla kotona melkein loppuun asti.
Tuo aika oli rankka meille muillekin, katsoa riutumista sivusta ja tietämättömänä odottaa, mitä tuleman pitää. Tuli siinä pari sydämenpysähdystäkin, niistä hän selvisi, mutta aina huonommassa kunnossa.
Miulta se vaati myös aikamoista panosta. Kävin töissä ja kävin äitiä ja iskää auttamassa miehen tai jomman kumman tytön kanssa. Tein n. kaksi iltavuoroa viikossa ja parina päivänä töiden jälkeen äidin ja iskän luona. Kolme iltaa tai päivää jäi kotihommille. Joskus oli kolmekin iltavuoroa, mutta loppuvaiheessa sain niitä vähemmän, kiitos työkavereiden. Mielellänihän mie autoin, auttoihan äitikin aina, kun me apua tarvittiin. Nyt oli miun vuoro. Ja olen iloinen, että autoin. Nyt jälkeenpäin on hyvä mieli, että pystyin tekemään jotain äitini hyväksi. Edes vähän.

Miulla ei kuitenkaan ollut enää aikaa ystäville, paitsi jos joku tuli meille silloin, kun oli vapaailta. Mie en jaksanut lähteä mihinkään tai ottaa keneenkään yhteyttä. Kaikki pyöri äidin, työpaikan ja oman jaksamisen ympärillä. Ja siinä se yksi ystävä sitten jäi, odotin yhteydenottoa, jota ei koskaan tullut. Olisin vain kaivannut kuuntelevaa korvaa ja pikkasen myötätuntoa. No, ehkä hän ei tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Ymmärrän senkin. Olisinko itsekään osannut, jos sama olisi tapahtunut jollekin muulle? En tiedä.

Nyt, kun olen saanut itseäni pikkuhiljaa kasaan, päässyt elämääni käsiksi ja vapaa-aika on lisääntynyt, jaksaisin taas muutakin kuin kotihommia ja töitä. Nyt olisi aikaa ystäville. Ehkä uneni halusi sanoa sen miulle. Tai siis alitajuntani. Me olimme todella hyviä ystäviä ennen ja hän oli todella virkistävää seuraa. Vaikka olimmekin erilaisia, kuin yö ja päivä. Oli meissä kyllä paljon samaakin, samanlaisia ajatuksia elämän peruskysymyksissä.
Katsotaan, mitä elämä tuo tullessaan.

Nyt miulla alkaa olla voimia ja aikaa myös itseni hoitamiseen. Esim. lenkkeilemällä ja syömällä terveellisemmin.  Ainakin kovasti suunnittelen sitä, että kun lumet sulavat, rupean kulkemaan pyörällä töihin poutapäivinä. Työmatkakin lyhenee, kun toimisto muuttaa. Kilometrejä tulee kuitenkin yli 10 päivässä, ihan hyvä liikunta-annos. Siihen asti pitäisi polkea kuntopyörää, että jaksaa pidemmälle kuin ensimmäiseen mäkeen (joka alkaa melkein heti portin takaa :) ). Kunto on nimittäin pikkasen päässyt rapistumaan :)

Kiitokset kaikille kommenteistanne :)
Mukavaa viikon jatkoa kaikille!

Enää kolme päivää....