perjantai 17. toukokuuta 2013

Perjantai

Olen kärvistellyt tämän viikon flunssan kourissa. Alkuviikosta en vielä tiennyt, johtuuko tämä olotila siitä ruusufinnistä vai onko miulla kaksi tautia yhtä aikaa päällä. Jälkimmäinen vaihtoehto osoittautui oikeaksi.
Nenä vuotaa ja Nessuja kuluu. Sairasloma loppuu tänään, toivottavasti olotila huomiseksi kohenee. Uskoisin kyllä, että kohenee, koska onhan se sitä tehnyt koko ajan.
Tämä antibioottikuuri on kyllä hankala. Aamuisin pitää herätä 5-5.30, aamupalan voi syödä klo 6-6.30, päivällä lääke täytyy ottaa klo 13 tuntia ennen tai 2 tuntia syömisen jälkeen, iltalääke klo 21 ja taas tuntia ennen tai 2 tuntia jälkeen syömisen. Onneksi tätä ei kestä kuin viikon, tiistaihin saakka. Sitten otetaan kerran päivässä. Maitohappobakteerit pitää mahduttaa johonkin väliin, 2 tuntia väliä antibioottiin... On se tarkkaa.
Mutta aion tarkka ollakin, tahdon naaman parantuvan!
Tämän olotilan keskellä sain suruviestin tiistaina. Enoni on kuollut. Häntä muistellessani tein Art journaliin sivun:
Sotkin nimen, ettei ole liian henkilökohtainen. Hän oli suunnilleen samanikäinen kuollessaan kuin äitini. Äiti ei ehtinyt 65 täyttää.
Väkisin olen miettinyt elämää ja kuolemaa tällä viikolla taas enemmän kuin pitkään aikaan. Äidin äiti oli kuollessaan n.58 (en muista tarkkaan 57 vai 58), äiti 64, eno suunnilleen saman ikäinen (tarkkaa syntymävuotta en muista)... Kummalta puolelta olen saanut geenit, äidin vai iskän...
Kahden vuoden välein on näitä kuolemia nyt tullut: ensin kuoli mummo, kahden vuoden päästä siitä meni äiti ja nyt kahden vuoden päästä eno...Toivottavasti se nyt loppuu tähän.
On näitä jo yhdelle suvulle ja perheelle tullut enemmän kuin tarpeeksi.

3 kommenttia:

Anja kirjoitti...

Kuolemat on aina niin surullisa asioita, minun äiti täyttää 80 marraskuussa ja vaikea altzhaimer on hänellä, välillä ärsyynnyn kun äiti puhuu samat asiat moneen kertaan ja sitten alkaa puhumaan lapsuusjuttuja joita olen kuullut koko oman lasuuteni ajan ja oikeesti osaan ne ulkoa, välillä itken yksin kun ajattelen äitiä..ensin oli vaikea hyväksyä se että äiti ei muista, ei jaksa, ei osaa enää, mutta tuon mentyä tulee hyväksyntä asioille olen käynyt läpitte ajatusta että ei ole enää montaa vuotta kun äiti alkaa unohtamaan meidät lapset nimeltä..mutta asian läpikäyminen auttaa ja puhuminen.
Juuri kävin äidin ja isän luona ja kivaa oli vaikka äiti nyt puhui asioita jotka menee välillä yli hilseen mutta onhan siihen lupakin jo kun on tulossa pian tuo kunnioitettavat 80 :)
Mukavaa viikonloppua sinulle vaikka suruahan sinulla on nyt..voimahalaus :)

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Voimia sinulle suruusi♥

Hulda kirjoitti...

Paranemisia & osanottoni ♥